Viktor E. Franklin, aikansa toisinajattelija, mukaan ihminen on oman onnensa seppä, joka ajatuksillaan, haaveillaan, asenteillaan ja tulkinnoillaan voi itse vaikuttaa siihen, miten hän asiat kokee ja mitä hän elämällään tekee.
Puolisoni Kaj rakastaa kirjoittamista. Kolumneissaan ja artikkeleissaan hän pohtii elämää ja ihmisyyttä erilaisista näkökulmista. Oma näkemykseni luonnollisesti on Franklin logoterapian ihmiskäsitykseen, filosofiaan ja psykologiaan pohjautuva. Näistä näkökulmista kehkeytyy toisinaan välillemme mielenkiintoisia keskusteluita.
Olen iloinen saadessani jakaa Kaj´n kolumneja sivuillani.
Toisinaan itse kukin, tallustaessaan eteenpäin omia polkujaan, pysähtyy. Sekä metsäpolulla että elämänpolulla voi tulla mieleen ajatus siitä, missä nyt ollaan. Jos sijainti on kadoksissa tai sitä pitää tarkentaa, yritetään etsiä tuttuja kiintopisteitä. Metsässä silmä tekee havaintoja puista, kivistä, maaston muodosta tai taakse jääneestä polusta. Elämänpolulla mieli etsii kiintopistettä tämänhetkisestä tunteesta, kokemuksista ja menneestä. Kummassakin tapauksessa jo tapahtunut antaa vahvistusta siihen, miten jatkaa kulkua. Mitä on edessä? Onko turvallista jatkaa näin, ja miltä polkuni näyttää edessä kohoavan mäen jälkeen?
Kautta aikain ihmisen elämänkulkua on kuvattu ikääntymiseen liittyvänä elämänkaarena. Koko elämä – aika syntymästä kuolemaan – saa kaaren kautta ymmärrettävän muodon. Tähän kaareen on elämänvaiheita kuvattu asiaan perehtyneiden tutkijoiden näkemyksen mukaan joko seitsemän tai kymmenen vuoden sykleissä tai harvempina toisiaan seuraavina vaiheina. Varhaisista ajattelijoista Martti Luther kiteytti: ”Joka seitsemäs vuosi muuttuu kaikki ihmisessä. Siten joka seitsemäs vuosi on ihmiselle kynnys uuteen, joka synnyttää uudenlaisen elämän, uuden luonteen ja tuo mukanansa toisenlaisia elämänvaiheita”. Sittemmin tuoreempi määrite on tullut Lutherin kaimalta teologi Martti Lindqvistiltä, joka jakoi elämän kolmeen vaiheeseen: ”Nuorin polvi on kasvamassa elämään, aikuinen sukupolvi kantaa vastuuta ja vanhin sukupolvi välittää perinnettä ja ymmärrystä, valmistuen samalla väistymään elämästä”. Tulkintoja on useita ja ikäluokkakäsitteet joustavat.
Nykyhetki ihannoi nuoruutta ja varhaisaikuisuutta. Keski-ikäisyys, vanhuudesta puhumattakaan ei tunnu sopivan ajan henkeen. Ikääntymisestä ei oikein haluta puhua, vaan julkisuudessa kehitetään lieveilmauksia. Aikuisen ihmisen elämä halutaan jakaa varhais-, keski- ja myöhäisaikuisuudeksi ja vasta aikain takaa siintäväksi vanhuudeksi. Viisikymppiset ovat entisiä kolmikymppisiä ja seitsenkymppiset rinnastetaan vastaavasti aiempiin viisikymppisiin. ”Ikä on vain numero”, toteaa ikipäivettynyt julkisuuden henkilö kiristettyjen poskiensa välistä. Meille annetaan ymmärtää, että on soveliaampi puhua kaikesta muusta kuin vanhenemisesta.
Elämänkaarella on kaksi päätä. Jos syntymä kuvataan kaaren alkuna, josta kaikki kehitys alkaa, niin eittämättä sen toinen pää kuvaa elämänkaaren loppua, johon kaikki päättyy. Kaaren alun ja lopun tulee kannattaa uljasta keskikaarta, jonka tämän hetken käsityksen mukaan tulisi kohota yhä korkeammalle. Mikäli ääripäät eivät ole vahvoja ja tuettuja, koko kaari romahtaa ennen aikojaan. Miten kaaren loppupää ehtii vahvistumaan, jos keskikohdan pitäisi vain laajeta laajenemistaan?
Voisiko elämänkaarikuvauksen vaihtoehdoksi ottaa rakennettavan sillan? Elämänkaari olisikin elämänsilta. Silloin voisi ajatella, että elämänkulku alkaisi rannalta sillan alusta. Ihmisen kehittymisen tuloksena sillalle kertyisi kokemusten, koulutuksen ja ympäröivän kulttuurin tuottamana pohja, joka kannattelisi siltaa alussa vahvana perustana, ja sillalla etenemisen myötä siihen kehittyisi aikuisen ihmisen elämänkokemusten kautta vahvoja tukipalkkeja. Sillan pään edetessä vastarannalle, perustaksi laskeutuisi loppupäätä kannattelemaan kaikki elämänsillalla nähty, koettu ja eletty. Näiden perustusten kannattelema silta pysyisi jäntevänä, kun vahva arvopohja ja sivistys kannattelisi elämänsiltaa sen alusta aina sillan päähän saakka vastarannalle – vanhuuteen ja elämän päättymiseen. Rannalta voisi sillan ylittäjä siirtyä eteen avautuvan polun kautta vihreän metsän siimekseen.
Useimmilla meistä on käsitys siitä, missä vaiheessa olemme omaa elämänkaartamme. Tony Dunderfelt tiivistää kirjassaan Elämänkaaripsykologia tätä ajatusta: ”Ihmisen kehitys jatkuu koko elämän ajan. Myös aikuisuuden ja kypsyyden sekä vanhuuden elämänvaiheissa syntyy ihmistä uudistavia kykyjä ja voimia. Jokaisen ihmisen elämä muodostaa ainutlaatuisen yksilöllisen kokonaisuuden.”
Mielestäni tästä on hyvä ammentaa. Rohkeasti voimme istahtaa alas sillallemme tai kaarellemme – heilutella jalkojamme ja todeta: ”Olen ainutlaatuinen.”